Jos silloin joskus joku olis sanonut miten nopeasti nämä vuodet ihan oikeasti hurahtavat, niin turhaa työtä olis tehnyt. Kun ihan vasta olin synnytyssalissa sen pienen nyytin kanssa, ratkiryytyneenä, katsellen yön tuskien jälkeen OMAA LASTANI. Se tuijotti minua pienestä sängystä, pääpuoli alaslaskettuna ja foliolla peitettynä. Kasvoiltaan vähän turvonneena ja hurja pahka päässään. Ei mikään nätti (pakko myöntää) mutta OMA! Ja muutamaa vuotta myöhemmin tuskin sairaalaan ehtineenä kyselin kätilöltä että "joko vois ponnistaa kun tää taitaa syntyä nyt"? Tuo kiireinen lapsi tarvitsikin sitten heti syntymänsä jälkeen tutin suuhunsa kun itkulle ei tullut loppua. Taisi itsekin säikähtää  vauhdikasta maailmaan tuloaan.

Nyt kummatkin ovat liki aikuisia, kohta varmaan jo itsekin äitejä ja isiä.  Toinen on verkkainen vieläkin, toinen painaa tukka tuulispäänä elämäänsä eteenpäin. Voi pieniäni.